Neuvola oli jo tuttu paikka ensimmäisestä kerrasta. Työpäivän jälkeen takki oli vähän tyhjä eikä oikein osannut odottaa mitään. Toiveena tietenkin nähdä missä vaiheessa raskaudessa mennään. Vatsasta sen ainakin jo näkee, miksei siis myös ultran ruudulta.
Ei muuta kuin tuumasta toimeen ja isä rattiin. Pääsin testaamaan ultraa ja liikuttelemaan tsydeemiä vaimon massulla. Perinteisesti liian vikkelät liikkeet sai ruudussa vilahtelemaan jos vaikka mitä, mutta neuvolatädin opastuksella ruudulta sai näkymään ihan elämääkin. Jännitti, ilostutti, hämmennytti. Ja tietenkin piti vähän kiusia jälkikasvua jo etukäteen pompottamalla kevyesti äidin mahaa ja katsoa mitä juniori tykkäsi. Liikkuihan se.
Toinen masiina oli sellainen mikrofonityyppinen. Sain hakea sydänäänet ja kuulin ne ensimmäistä kertaa. Äiti oli kuullut ne jo aiemmin lääkärikäynnillä, harmi etten ollut päässyt mukaan. 145 lyöntiä minuutissa taisi olla keskiarvo. Ja ihan ekstrana täti kysyi haluaisinko äänittää sydänääntä hetken. Ai haluanko! Kännykkä kouraan ja kymmenen sekuntia tuoreen elämän virtaa suoraan nokialaiseen. Kuunneltiin vielä illallakin ennen nukkumaanmenoa...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti